Keikka Ouluun ja työelämäpohdintaa

 Olen puolisentoista kuukautta ollut taas mukana työelämässä. Tosin puolipäiväisenä, - tai puoliksi sairauslomalla - miten vaan, mutta kuitenkin.

Paluu duuniin pitkältä sairauslomalta ei ollut ihan simppeliä. Ehkä teen siitä joskus vielä jutun.

Mutta työstä. Olin viikonloppuna AKT:n talvipäivillä Oulussa. Itse asiassa kirjoitan tätä kotimatkalla junassa. Keikka Ouluun oli mukava, ja haikeakin, sillä se oli todennäköisesti lajissaan viimeinen. Tein juttuja ja tapasin tuttuja. Ei sen kummempaa, mutta pirun mukavaa.

Olen sattuneesta syystä viime aikoina pohtinut suhdettani työhön. Olen sikäli onnellisessa asemassa, että olen saanut tehdä työkseni jotakuinkin sitä, mistä joskus lukiolaisena haaveilin. Toisaalta: vähänpä minä tuolloin tiesin.

Työ on antanut minulle toimeentulon lisäksi ainakin kokemuksia, kavereita ja ystäviäkin. Elämäni naisenkin tapasin työn merkeissä. Työnantaja ei silloin tosin ollut AKT vaan SNK. Isosti miinuspuolelle menee ainakin se, että tein töitä aivan liikaa silloin kun lapset olivat pieniä. Olisi pitänyt pystyä priorisoimaan viisaammin. Vaan ei pystynyt. Asuntolaina ei armahda, ja työ voi myös koukuttaa. Tässä tuskin olen lajissani ainoa enkä edes viimeinen.

Kasvoin kulttuuriin, missä yhdeksi miehen mitaksi ymmärsin työn. Työtä piti tehdä, ja se piti tehdä hyvin. Työllä sai anteeksi monta asiaa, vaikkapa reippaan alkoholinkäytön tyyliin, että on se kuitenkin kova työmies. Tästä työn eetoksesta poisoppiminen ei onnistunnut minulta oikein ikinä. Tuskin minusta mitään viiden tähden työnsankaria silti tuli, mutta tulipa nyt ainakin jotain tehtyä. Ja jotainhan minä vieläkin teen. 

Joku viisas on sanonut, että työ on siunaus, mutta kiire helvetistä. Eipä ole minulla siihen lisättävää.

Arto Jokela

#syöpäperkele

 

 

 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syövällä saa draamaan lisää potkua – ja vahvistettua siihen liittyvää stigmaa

Joskus 1980-luvulla olimme Annen kanssa Veronassa. Kävellessämme kaupungilla Anne huudahti, että katso. No minäpä katsoin ja näin pubin. Anne tosin tarkoitti kadun toisella puolella olevaa roomalaisten aikanaan rakentamaa Veronan Arenaa, paikallista Colosseumia. Sen jälkeen olen uskonut, että sitä havannoi, mikä mielessä pyörii. Nykyisin tähän vaikuttaa myös syöpä. Vaikka sitä en koko aikaa mieti, niin jossain taustalla se kummittelee. Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa – jonne siis lähdin juttukeikalle diagnoosin jälkeen – ihmettelin, että lauletaanpa kuolemasta paljon. Myöhemmin olen huomannut mm. sen, miten TV-sarjoissa syöpä kutsutaan kehiin, kun halutaan lisää draamaa. Katsomieni ohjelmien yleisimpiä kuolinsyitä ovat henkirikokset, mutta syöpä tulee hyvänä kakkosena. Myös alzheimerin tauti on vahvassa nousussa. Katson televisiota kohtalaisen vähän, joten en tiedä, ovatko syöpä ja alzheimer päässeet jo samaan ohjelmaan. Kätevää ja tehokasta, mutta myös helppoa ja mie...
Lue lisää

Harhaa ankeista ajoista

 Elämä on ylä- ja alamäkeä, iloisempia ja ankeampia aikoja. Nyt on ollut hitusen ankeampaa. Tämä oli taas hoitoviikko. Joka kerta kun menee Tyksin syöpäosastolle, niin syöpään liittyvät pelot nousevat pintaan. Viime viikolla päättyivät taas työt ja olen nyt vaihteeksi saikulla. Kun tekee puolikasta työaikaa, niin kaava on ainakin minulla sellainen, että siinä vaiheessa, kun saa hommat mielestään käyntiin niin huomaa, että aika loppuu. Suomeksi siis sopeutumisvaikeuksia ja luopumisemn tuskaa. Loppukuusta on taas skannaukset ja sen jälkeen kuulee, millainen arpa kohdalle tällä kertaa osuu. Tuntuuhan tämä tällainen raastavalta. Kurjinta tässä on se, että kun ankeus iskee, ei näe elämän hyviä puolia ja iloisia asioita. Tai jos näkee, niin ei tajua.   Mutta niitähän on. Kirjaan tähän muutaman ihan itselleni muistutukseksi: Työrupeaman viimeisenä päivänä Petri pyysi lounaalle. En päässyt, mutta upeaa kun kysyi. Viimeisen työpäivän viimeisellä tunnilla soitti Emilia. Ihan muuten ...
Lue lisää

Jäätelö päivässä ja päivä kerrallaan

 Kun aloitin #Syöpäperkelettä , lupasin että kirjoitan sitä toukokuulle. Nyt toukokuu on ohi, joten on aika panna piste tälle tarinalle. Ei ehkä lopullisesti, mutta ainakin kesän ajaksi.  Eniten tästä on ollut hyötyä minulle. Jos joku toinen on saanut blogista jotakin, niin upeata.   #Syöpäperkele on auttanut minut jäsentelemään asioita ja ymmärtämään, mikä on tärkeätä ja mikä ei. Sitä tarvitaan silloin kun pää on kuin abstrakti kubistinen taulu ripauksella surrealismia. Olen jättänyt myös tekstejä julkaisematta. Ne on tehty edellä kuvatussa mielentilassa sillä lisäyksellä, että mukana on ollut aimo annos vitutusta ja itsesääliä. Niissä fiiliksissä kannattaa painaa persettä penkkiin, pitää turpansa pääasiassa kiinni ja jakaa huolensa luotettujen henkilöiden kanssa. Varmuuden vuoksi kannattaa tuhota myös kirjoitusvälineet. Tämän takia tekstejä on syntynyt vähemmän kuin odotin. Vastapainona on, että joitakin siltoja on jäänyt polttamatta. Kesäkuun alussa aloitin työ...
Lue lisää