#Syöpäperkele

 Olen puolisentoista kuukautta ollut taas mukana työelämässä. Tosin puolipäiväisenä, - tai puoliksi sairauslomalla - miten vaan, mutta kuitenkin. Paluu duuniin pitkältä sairauslomalta ei ollut ihan simppeliä. Ehkä teen siitä joskus vielä jutun. Mutta työstä. Olin viikonloppuna AKT:n talvipäivillä Oulussa. Itse asiassa kirjoitan tätä kotimatkalla junassa. Keikka Ouluun oli mukava, ja haikeakin, sillä se oli todennäköisesti lajissaan viimeinen. Tein juttuja ja tapasin tuttuja. Ei sen kummempaa, mutta pirun mukavaa. Olen sattuneesta syystä viime aikoina pohtinut suhdettani työhön. Olen sikäli onnellisessa asemassa, että olen saanut tehdä työkseni jotakuinkin sitä, mistä joskus lukiolaisena haaveilin. Toisaalta: vähänpä minä tuolloin tiesin. Työ on antanut minulle toimeentulon lisäksi ainakin kokemuksia, kavereita ja ystäviäkin. Elämäni naisenkin tapasin työn merkeissä. Työnantaja ei silloin tosin ollut AKT vaan SNK. Isosti miinuspuolelle menee ainakin se, että tein töitä aivan...

  Seison marraskuussa miesten vaateosastolla ja pidän kädessäni t-paitaa. Se näyttää hyvältä ja alennuskin olisi tuntuva, mutta en osta, koska ajattelen, että kuolen ennen kuin on taas kesä ja t-paitakeli. Esimerkiksi tällä tavalla syöpä vaikutti ajatuksiini. Varmasti moni muu on kokenut saman. Paskamaistahan se on, mutta rahaa säästyy.  Olen sikäli onnellisessa asemassa, että voin vielä suhteellisen hyvin. Sen seurauksena rahaa on hiljalleen alkanut kulua myös tulevaisuuden investointeihin: hyvällä alennuksella ostetut muutama t-paita,  talvitakki, vaelluskengät ja vaellushousut. Katse on siis ainakin yöttömässä yössä ja tunturissa. Eikä tässä vielä kaikki. Aloitin uuden harrastuksen: Tai chin. Siinä alkeiden oppimiseen menee useampi vuosi ja kehitystä tarkastellaan vuosikymmenen periodeissa. Mitään mestaria ei siis ole tulossa, mutta heilunpa siellä muitten mukana. Tämä kaikki tuntuu todella, siis todella hurjalta, ja jollain tapaa pelottavalta. Mutta myös hyvältä...