Ennen kysyttiin, miten sinulla menee - nyt miten voit ja onko ollut hoitoja?

 Vaikeiden aikojen ja asioiden varalta elämässä olisi hyvä olla muutama selviytymisstrategia. Itse olen esimerkiksi opetellut puhumaan vaikeista asioista. Jaettu huoli on jaettu huoli jne. Kokeilin joitakin vuosikymmeniä vaikenemistakin, ja voin vakuuttaa, että puhuminen on kultaa. Toinen se, että yritän pitää elämäni sellaisena, että salattavia asioita olisi mahdollisimman vähän.

Kun syöpä diagnosoitiin, niin aloin soveltaa näitä molempia. Ajattelin, että puhumalla syövästä – siis kertomalla siitä lähinnä kavereille, ei sen laajempaa - teen siitä arkisen asian, jonka kanssa voi elää. Kerroin tästä syövän sairastaneelle ystävälleni ja hän sanoi, että ihan hyvä, mutta siitä seuraa se, että ihmiset kysyvät tavatessanne vointiasi. Ja että se voi tuntua pidemmän päälle vähän raskaalta.

Puhuminen oli hyvä, mutta sillä oli seurauksensa, kuten ystäväni oli ennakoinut. Kun ennen kaverit kysyivät, että miten sinulla menee, niin nyt kysytään usein vointia ja aika moni vielä, että onko ollut hoitoja ja että tehoavatko ne.

Ihan kiva ja ystävällistä, ja arvostan kovasti. Tällä mitalilla on vain se kääntöpuoli, että aina kun näin kysytään, minulle tulee sellainen olo, että pitäisi antaa raportti sairauden tilasta. Samalla se merkitsee myös, että palaan mielessä sinne jonnekin, missä syöpä pitää henkistä pesäänsä. 

Yleensä vastaan vaan, että hyvinhän tässä ja että miten itse? Hoidoista olen miettinyt jotain kaksimielistä vastausta, mutta kun on tuo sama (ja uusin) hoito ollut jo 40 vuotta niin ei ole oikein natsannut.

Arto Jokela