Elämästä, kuolemasta ja sen sellaisesta

 


Syöpä on hyvin henkilökohtainen ja vaikea asia. Se koskettaa myös lähipiiriä, etenkin puolisoa ja lapsia. Siksi mietin pitkään tämän blogin kirjoittamista. Onko ylipäätään kiva, jos isä/isoisä/puoliso pitää blogia? Puhumattakaan siitä, että aihe on tällainen paska. Tätä mietin oikeasti pitkään. Se asettaa myös joitakin rajauksia: yritän valita sanani harkiten, en revittele enkä kirjoita terveydestäni yksityiskohtaisesti. Annan tekstin seestyä myös yön yli ennen kuin julkaisen sen.  

Toisessa vaakakupissa painoi ajatus siitä, että ehkä tästä on joskus jollekin hyötyä. Ehkä tämä voisi vähentää myös tautiin liittyvää stigmaa. Ja tämän kirjoittaminen voi olla minulle jopa hyväksi. Tai sitten ei.

On ehkä vähän hölmöä todeta, että tämä on mielenkiintoista ja opettavaista aikaa. Avataan hieman: Jännitys. Saat hoitoa ja sitten ukko skannataan ja katsotaan, millä mallilla tauti on. Oikeasti se on kamalaa ja sitä toivoisi, että joku josta pitää pitäisi silloin kädestä. Kuolema. Siihen kehittyy uudenlainen suhde. Elämä. Sitä rakastaa entistä enemmän. Lähimmäiset. Heitä rakastaa vieläkin enemmän. Työ. Ekaa kertaa kesätöihin 50 vuotta sitten. Työ on jättänyt jälkensä. Tärkeys. Asioiden tärkeys järjestyy uudelleen.

Tässä vaiheessa aikaperspektiivi on aiempaa rajallisempi. Siksi teen tästä itseni kanssa määräaikaisen diilin. Kirjoitan näitä juttuja suunnilleen kerran pari viikossa toukokuun loppuun. Sitten harkitsen jatkoa.


Arto Jokela

#syopaperkele



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syövällä saa draamaan lisää potkua – ja vahvistettua siihen liittyvää stigmaa

Joskus 1980-luvulla olimme Annen kanssa Veronassa. Kävellessämme kaupungilla Anne huudahti, että katso. No minäpä katsoin ja näin pubin. Anne tosin tarkoitti kadun toisella puolella olevaa roomalaisten aikanaan rakentamaa Veronan Arenaa, paikallista Colosseumia. Sen jälkeen olen uskonut, että sitä havannoi, mikä mielessä pyörii. Nykyisin tähän vaikuttaa myös syöpä. Vaikka sitä en koko aikaa mieti, niin jossain taustalla se kummittelee. Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa – jonne siis lähdin juttukeikalle diagnoosin jälkeen – ihmettelin, että lauletaanpa kuolemasta paljon. Myöhemmin olen huomannut mm. sen, miten TV-sarjoissa syöpä kutsutaan kehiin, kun halutaan lisää draamaa. Katsomieni ohjelmien yleisimpiä kuolinsyitä ovat henkirikokset, mutta syöpä tulee hyvänä kakkosena. Myös alzheimerin tauti on vahvassa nousussa. Katson televisiota kohtalaisen vähän, joten en tiedä, ovatko syöpä ja alzheimer päässeet jo samaan ohjelmaan. Kätevää ja tehokasta, mutta myös helppoa ja mie...
Lue lisää

Harhaa ankeista ajoista

 Elämä on ylä- ja alamäkeä, iloisempia ja ankeampia aikoja. Nyt on ollut hitusen ankeampaa. Tämä oli taas hoitoviikko. Joka kerta kun menee Tyksin syöpäosastolle, niin syöpään liittyvät pelot nousevat pintaan. Viime viikolla päättyivät taas työt ja olen nyt vaihteeksi saikulla. Kun tekee puolikasta työaikaa, niin kaava on ainakin minulla sellainen, että siinä vaiheessa, kun saa hommat mielestään käyntiin niin huomaa, että aika loppuu. Suomeksi siis sopeutumisvaikeuksia ja luopumisemn tuskaa. Loppukuusta on taas skannaukset ja sen jälkeen kuulee, millainen arpa kohdalle tällä kertaa osuu. Tuntuuhan tämä tällainen raastavalta. Kurjinta tässä on se, että kun ankeus iskee, ei näe elämän hyviä puolia ja iloisia asioita. Tai jos näkee, niin ei tajua.   Mutta niitähän on. Kirjaan tähän muutaman ihan itselleni muistutukseksi: Työrupeaman viimeisenä päivänä Petri pyysi lounaalle. En päässyt, mutta upeaa kun kysyi. Viimeisen työpäivän viimeisellä tunnilla soitti Emilia. Ihan muuten ...
Lue lisää

Jäätelö päivässä ja päivä kerrallaan

 Kun aloitin #Syöpäperkelettä , lupasin että kirjoitan sitä toukokuulle. Nyt toukokuu on ohi, joten on aika panna piste tälle tarinalle. Ei ehkä lopullisesti, mutta ainakin kesän ajaksi.  Eniten tästä on ollut hyötyä minulle. Jos joku toinen on saanut blogista jotakin, niin upeata.   #Syöpäperkele on auttanut minut jäsentelemään asioita ja ymmärtämään, mikä on tärkeätä ja mikä ei. Sitä tarvitaan silloin kun pää on kuin abstrakti kubistinen taulu ripauksella surrealismia. Olen jättänyt myös tekstejä julkaisematta. Ne on tehty edellä kuvatussa mielentilassa sillä lisäyksellä, että mukana on ollut aimo annos vitutusta ja itsesääliä. Niissä fiiliksissä kannattaa painaa persettä penkkiin, pitää turpansa pääasiassa kiinni ja jakaa huolensa luotettujen henkilöiden kanssa. Varmuuden vuoksi kannattaa tuhota myös kirjoitusvälineet. Tämän takia tekstejä on syntynyt vähemmän kuin odotin. Vastapainona on, että joitakin siltoja on jäänyt polttamatta. Kesäkuun alussa aloitin työ...
Lue lisää